Olen aina pitänyt itseäni melko rationaalisena ihmisenä. Sellaisena, joka analysoi asioita liikaakin, etsii syy-seuraussuhteita ja yrittää ymmärtää maailmaa rakenteiden kautta. Siksi on ehkä hieman ironista, että palaan ajoittain myös astrologian, persoonallisuustyyppien ja muiden symbolisten mallien äärelle.

En siksi, että pitäisin niitä absoluuttisena totuutena ihmisestä. Vaan siksi, että ne toimivat välillä yllättävän hyvänä peilinä.

Itsensä kadottaminen suorittamisen, odotusten ja jatkuvan ulkoisen melun alle ei ole mikään uusi ilmiö. Siksi uskon, että ihmisillä on aina ollut tarve pysähtyä hetkeksi itsensä äärelle. Kuunnella omaa sisäistä maailmaansa ja yrittää hahmottaa, miksi ajattelee, tuntee ja toimii niin kuin toimii.

Viime aikoina jäin miettimään omaa yhdistelmääni vähän tarkemmin. Kun INTJ-persoonallisuustyyppini yhdistetään Leijona-Aurinkoon, Neitsyen analyyttiseen energiaan, Kalat-nousumerkkiin ja kiinalaisen astrologian Sikaan, lopputulos on aika mielenkiintoinen kokonaisuus. Jokseenkin ristiriitainen, mutta samalla yllättävän tunnistettava.

Tiedän, että ulospäin vaikutan usein rauhalliselta, kontrolloidulta ja strategiselta ihmiseltä. Välillä varmasti myös etäiseltä. Todellisuudessa minussa on kuitenkin paljon herkkyyttä, voimakasta intuitiota ja jatkuvaa sisäistä liikettä. Olen ihminen, joka analysoi maailmaa käytännössä tauotta ja jota ohjaa vahva tarve merkityksellisyyteen. En oikein osaa tehdä asioita vain tekemisen vuoksi.

Ehkä juuri siksi tällaiset mallit kiinnostavat minua. MBTI pyrkii kuvaamaan ajattelun ja päätöksenteon rakenteita. Astrologia taas tuntuu tarkastelevan enemmän sisäisiä ristiriitoja, energioita ja elämänteemoja. Kiinalainen horoskooppi tuo mukaan temperamenttia, arvoja ja tapaa suhtautua muihin ihmisiin.

Ja vaikka lähestymistavat ovat täysin erilaisia, niiden keskeltä alkaa välillä hahmottua jotain hyvin tuttua.

Leijona näkyy minussa ennen kaikkea kunnianhimona ja tarpeena rakentaa jotain merkityksellistä. Ei niinkään huomion vuoksi, vaan siksi että elämässä pitäisi olla jokin suurempi idea tai tarkoitus. Minun on vaikea motivoitua ympäristöissä, joissa asioita tehdään vain siksi, että niitä on aina tehty niin. Taustalla pyörii jatkuvasti sama kysymys: voisiko tämän tehdä paremmin?

INTJ puolestaan vahvistaa tätä puolta entisestään. Siinä ei ole kyse pelkästä analyyttisyydestä, vaan tarpeesta ymmärtää maailmaa syvemmin kuin mitä pinnalta näkyy. En osaa vain hyväksyä systeemejä sellaisinaan, vaan alan automaattisesti purkaa niitä mielessäni osiin. Mietin, mikä toimii, mikä ei, miten asioita voisi optimoida ja mitä kaikkea pinnan alla oikeasti tapahtuu.

Neitsyen vaikutus taas tekee ajattelusta hyvin tarkkaa ja systemaattista. Huomaan nopeasti epäloogisuudet, tehottomuuden ja huonosti rakennetut kokonaisuudet. Se on välillä hyödyllinen ominaisuus, mutta samalla myös raskas. Kun standardit ovat jatkuvasti korkealla, mikään ei tunnu täysin valmiilta. Perfektionismi ei omalla kohdallani ole edes ulkoista täydellisyyden tavoittelua, vaan enemmän sisäinen tarve tehdä asiat kunnolla.

Ja sitten kokonaisuuden keskelle tulee Kalat-nousumerkki, joka pehmentää kaikkea yllättävän paljon. Vaikka näyttäisin ulospäin rationaaliselta ihmiseltä, todellisuudessa luen ympäristöäni hyvin intuitiivisesti. Huomaan nopeasti tunnelmat, ristiriidat ja sen, mikä ihmisissä on aitoa ja mikä pelkkää roolia. Usein tiedän asioita intuitiivisesti jo ennen kuin osaan perustella niitä itselleni loogisesti.

Sama ristiriita näkyy ehkä muutenkin elämässäni aika vahvasti. Toinen puoli minusta kaipaa kontrollia, rakennetta ja itsenäisyyttä. Toinen puoli taas kaipaa syvää yhteyttä, aitoutta ja emotionaalista turvallisuutta. Välillä vetäydyn juuri silloin, kun eniten tarvitsisin yhteyttä muihin ihmisiin.

Ja sitten mukana on vielä kiinalaisen astrologian Sika. Pidän ehkä eniten sen roolista kokonaisuudessa, sillä Sika yhdistetään lämpöön, lojaaliuteen, idealismiin ja vahvaan inhimillisyyteen. Se tekee yhdistelmästäni pehmeämmän kuin mitä moni ehkä ensimmäisenä näkisi.

Vaikka ulkopuolinen näkisi strategin tai analyytikon, läheiset ihmiset näkevät yleensä jotain muuta: ihmisen, joka välittää paljon enemmän kuin näyttää.

Uskonkin, että kaltaiseni tyyppinen ihminen tunnistaa itsessään tietynlaisen kaksoisluonteen. Ulospäin näkyy rauhallinen ja rationaalinen persoona, mutta sisäisesti maailma käy jatkuvasti kierroksilla. Ajatukset eivät oikeastaan koskaan pysähdy. Intuition ja logiikan välinen vuoropuhelu jatkuu tauotta.

Väsyn harvoin pelkästä työmäärästä. Väsyttävämpää on pinnallisuus, jatkuva häly, tehottomuus ja ympäristöt, joissa ei ole tilaa ajatella kunnolla. Kun oma mieli käy jatkuvasti analyysiä taustalla, myös palautuminen vaatii hiljaisuutta ja tilaa.

En koe haluavani vain osallistua olemassa oleviin systeemeihin. Haluan ymmärtää niitä niin hyvin, että pystyn myös muuttamaan niitä. Näen helposti tulevaisuuden suuntia, tunnistan trendejä ja alan rakentaa mielessäni uusia konsepteja jo ennen kuin niitä on olemassa.

Auttaako itseni peilaaminen sitten kokonaiskuvassa? Jossain määrin kyllä. Ainakin pystyn sanoittamaan tämän jatkuvan tarpeen odottaa ympäristöltäni enemmän ja voin antaa itselleni helpommin anteeksi, jos kaipaan enemmän hiljaisuutta kuin hälyä. Kai se kuuluu ihmisen luonteeseen, että ilman järkevää tai universumin antamaa syytä, ei voi vaatia itselleen niitä asioita mitä kokee tarvitsevansa.

Olen viime aikoina jäänyt miettimään, miksi meillä on niin valtava tarve tarkkailla muiden ihmisten tekemisiä ja vielä suurempi tarve kommentoida niitä. Miksi jonkun toisen tapa elää, kulkea, olla tai valita herättää meissä niin voimakkaan reaktion, että se nostaa jopa viretilaa.

Rattiraivo on ehkä ääriesimerkki tästä ilmiöstä. Ihminen, joka huutaa ja raivoaa toisen ajotavasta, ei selvästi yritä ratkaista liikennetilannetta, vaan purkaa jotain aivan muuta. Silti se tuntuu monelle yllättävän palkitsevalta.

Huolipuheen naamio ja tarve tietää paremmin

Olen pitkään ajatellut, että muiden tekemisten kyttääminen on lähinnä vanhemman sukupolven tapa suhtautua maailmaan, mutta joudun kerta toisensa jälkeen toteamaan olleeni väärässä.

Halumme arvostella, ohjata ja muokata toisia ei katso ikää. En keksi tälle arvostelulle muuta selitystä kuin kontrollin tarve tai kateus, tai molemmat. Se, että joku elää eri tavalla, herättää meissä jotain sellaista, mitä emme kestä.

Psykologiassa puhutaan sosiaalisesta vertailusta. Ihmiselle on luontaista peilata itseään toisiin ja arvioida omaa paikkaansa suhteessa muihin. Se on auttanut meitä selviytymään yhteisöissä, mutta somessa tämä mekanismi käy ylikierroksilla.

Näemme jatkuvasti muiden valintoja, tapoja ja elämää, usein irrotettuna kontekstista. Kun oma arki tuntuu raskaalta tai keskeneräiseltä, toisen huolettomalta näyttävä tekeminen voi tuntua provokaatiolta. Ja silloin kritiikki on helpompi tie kuin myötätunto.

Usein tämä kritiikki puetaan huolipuheen muotoon. Ollaan huolissaan milloin turvallisuudesta, taiteen kokemisesta/tekemisestä tai toisen ihmisen terveydestä. Ilmiö korostuu kehoihin liittyvässä kommentoinnissa, erityisesti naisten kohdalla.

Näennäisesti ollaan huolissaan, mutta pinnan alla on usein kaunaa, turhautumista tai tarve nostaa itseään ylemmäs. Jos joku uskaltaa olla näkyvä somessa, jonkun on päästävä sanomaan, että se tehdään väärin. Jos joku on tyytyväinen kehoonsa, jonkun on muistutettava riskeistä ja normeista. Mikään ei tunnu riittävän, ikinä.

Pienet huomautukset, suuret valtasuhteet

Minunkin tekemisiini on puututtu lukemattomia kertoja. On kerrottu, miten vaarallisia sähköpotkulaudat ovat ja ihmetelty miksi mun ikäinen nainen kulkee sellaisella töihin. Usein puuttuja on minua vanhempi mies.

Yksi mieleenpainuvimmista kohtaamisista tapahtui kirjastossa, kun eräs herrasmies ihmetteli lukemaani höpsöä romantiikkaa. Teki mieli kysyä, onko ajatus miehestä, joka rakastaa naista, todella niin absurdi, että sille täytyy nauraa.

Valitettavan usein me, jotka suhtaudumme asioihin pehmeämmin, väistämme näitä raivoajia ja päivittelijöitä. Annamme heille tilaa, jotta pääsemme itse tilanteesta pois. Samalla kuitenkin hiljaisesti hyväksymme käytöksen. Olen monta kertaa ollut vastaamassa tiukasti, mutta jättänyt sen väliin. En tiedä pitäisikö asioista tehdä numero vai onko parempi vain antaa olla. Usein päädyn jälkimmäiseen, vaikka se ei aina tunnu oikeudenmukaiselta.

Ehkä kyse ei ole muista ihmisistä lainkaan

Ironista kyllä, en edes tiedä miksi kirjoitan tätä, koska sorrun tässä itse samaan päivittelyyn, josta marmatan. Ehkä siksi, että haluaisin uskoa parempaan tapaan olla. Siihen, että antaisimme ihmisten elää, kulkea museossa, ulkoiluttaa koiria ja lukea kirjoja omalla tavallaan. Että emme tarvitsisi jatkuvaa oikeassa olemisen tunnetta vahvistaaksemme omaa arvoamme. Ei ole minulta pois, vaikka joku valittaisi siitäkin, että käymme kaupassa väärin.

Sosiaalinen media ei vain tuo näitä ajatuksia esiin, vaan myös vahvistaa niitä. Tutkimuksissa on havaittu, että negatiiviset tunteet, kuten viha ja paheksunta, leviävät somessa nopeammin kuin neutraalit tai myönteiset tunteet. Ne aktivoivat meitä enemmän.

Lisäksi verkossa toimimista leimaa ilmiö, jota kutsutaan disinhibitioksi. Sanomme ja teemme ruudun takaa asioita, joita emme kasvokkain sanoisi. Empatia kapenee ja ihminen typistyy mielipiteeksi.

Lopulta kyse ei ole siitä, miksi muut tekevät asioita väärin, vaan siitä, miksi me tarvitsemme niin kipeästi sen tunteen, että olemme itse oikeassa.

Ja jos joku kysyy, mitä kuuluu, vastaamme lähes automaattisesti “kiirettä”, ikään kuin se olisi merkki siitä, että olemme tärkeitä ja tarpeellisia.

Jos kaikki aika menee siihen, että pitää ehtiä jonnekin, olla vähän parempi ja vähän tehokkaampi, niin mitä jää jäljelle, kun sen kaiken kuorii pois?

Olen tavannut muutamia ihmisiä, jotka vaikuttavat aidosti onnellisilta. Ei sillä tavalla some-onnellisilta, vaan hiljaisesti tasapainossa olevilta. Heillä on vähemmän kaikkea: vähemmän tavoitteita, vähemmän velvollisuuksia, vähemmän tapaamisia. He eivät rakenna elämäänsä kalenterin ympärille, vaan sen mukaan, miltä asiat tuntuvat. He osaavat sanoa ei. He osaavat olla.

Siinä missä me muut optimoimme jokaisen minuutin ja kutsumme sitä tehokkuudeksi, he juovat kahvinsa hitaasti ja katsovat ulos ikkunasta. He eivät jahtaa mitään, koska ymmärtävät, ettei suurin osa siitä, mitä me jahtaamme, ole lopulta merkityksellistä. Paitsi ehkä markkinataloudelle, mutta mitä universumi sillä tekee? Ei yhtään mitään.

Olen tullut siihen tulokseen, että kiire on valinta. Samoin sisäinen rauha. Mutta vain toinen niistä näyttää ulospäin menestykseltä.

Ja ehkä juuri siinä on se harha: olemme niin tottuneet siihen, että menestys tarkoittaa jatkuvaa tekemistä, ettei lepo mahdu siihen maailmankuvaan. Jos pysähdymme, tunnemme syyllisyyttä. Vaikka todellisuudessa juuri pysähtyminen on se hetki, jolloin elämä näyttää todelliset kasvonsa.

Siksi olen alkanut ajatella, että meidän pitäisi rakastua elämään uudelleen. Ei siihen versioon, jota voi esitellä muille, vaan siihen arkiseen ja vähän rosoiseen elämään, joka tapahtuu juuri nyt. Siihen, kun kahvi on liian vahvaa, mutta lämpimän mukin tuntu käsissä on silti hyvä.

Olisi aika karua huomata, että kaikki se kiire ja suorittaminen ei vienytkään mihinkään hyvään, vaan vain vähän aikaisemmin hautaan.

Ehkä onnellisuus ei ole tavoite, vaan seuraus. Sivutuote siitä, että ihminen lakkaa yrittämästä olla onnellinen ja alkaa vain elää. Ehkä rakkauskin on samaa lajia – ei sitä tarvitse etsiä, vaan muistaa.

Ja ehkä mieli tarvitsee yhtä paljon huoltoa kuin keho. Ehkä se on lopulta se ainoa asia, mitä kannattaisi mitata: ei sitä, kuinka paljon tekee, vaan kuinka paljon tuntee olevansa elossa.

Useimmat meistä eivät halua uskoa voivansa langeta vaikutusyrityksiin, mutta todellisuudessa harva tunnistaa, milloin omaa ajattelua muokataan. Esimerkiksi TikTokin algoritmi ruokkii vinoumia tarjoamalla juuri sellaista sisältöä, joka vahvistaa jo olemassa olevia käsityksiä.

Kuplien sisällä

Sosiaalinen media ja TikTokin kaltaiset videopalvelut ovat tehneet sisällön kohdentamisesta ja personoinnista äärimmäisen tarkkaa ja tehokasta. Tämän seurauksena vietämme suuren osan ajastamme niin sanotuissa informaatiokuplissa. Keskustelemme enimmäkseen ihmisten kanssa, jotka ajattelevat kuten me itse.

Kuplia voi syntyä myös sosiaalisen median ulkopuolella: työpaikan, asuinympäristön, harrastusten, koulutustaustan tai tulotason perusteella. On kuitenkin tärkeää huomata, että kuplautuminen ei ole sama asia kuin segregaatio, joka viittaa fyysiseen eriytymiseen esimerkiksi varallisuuden mukaan.

Miksi kuplautuminen on ongelma?

Kun altistumme harvoin poikkeaville ja hyvin perustelluille näkemyksille, emme enää näe yhteiskunnan luonnollista moninaisuutta. Tämä voi johtaa kärjistyneisiin suhteisiin eri ryhmien välillä, suvaitsemattomuuteen ja jopa keskusteluyhteyden katkeamiseen.

Sosiaalisen median liiketoimintamallit korostavat usein tunnepitoista sisältöä, jakolinjojen luomista ja mustavalkoista ajattelua. Se, mikä saa meidät reagoimaan voimakkaasti, myös sitouttaa meitä alustoihin – mutta samalla se ruokkii polarisaatiota.

Rehellinen tunnustus

Tämäkin teksti on eräänlaista propagandaa. Kirjoitan sitä vaikuttaakseni ajatteluusi. On huomattavasti helpompaa vahvistaa jo olemassa olevia asenteita kuin muuttaa niitä. Jos esimerkiksi suhtaudut epäluuloisesti muihin kulttuureihin, olet vastaanottavaisempi viesteille, jotka vahvistavat epäluuloa, kuin keskustelulle, joka pyrkii tasa-arvoon.

Tunnistan vinouman myös itsessäni. Altistun jatkuvasti uutisille naisiin kohdistuvasta väkivallasta, rasismista ja sodasta. Sen seurauksena huomaan suhtautuvani miehiin lähtökohtaisesti varauksella, vaikka tiedän rationaalisesti, etteivät kaikki miehet tietenkään ole väkivaltaisia tai sotaa ihannoivia.

Mitä voimme tehdä?

Kuplautumista ei voi täysin välttää, mutta sen tiedostaminen on jo ensimmäinen askel. Kun pysähdymme tarkastelemaan omia vinoumiamme ja kyseenalaistamaan meille tarjottua sisältöä, voimme vähitellen oppia näkemään laajemman ja moniäänisemmän todellisuuden.

Oon viime viikot kärsinyt reumasta ja nivelpsoriaasiksesta johtuvista kivuista. Lääkkeisiin tarttuminen on houkuttelevaa, mut yritän etsiä netistä vinkkejä lääkkeettömään ratkaisuun. Löysinkin ruokavalioihin ja liikuntaan liittyviä ohjeita, jotka hylkäsin saman tien. Liian hankalia, liian isoja muutoksia.

Seuraavana aamuna kivut olivat niin kovat, että pelkkä kävely yläkerrasta alakerran keittiöön vei kymmenen minuuttia. Palasin vinkkien äärelle ja kysyin itseltäni: miksi tämä muka on liian vaikeaa? Mikä mua oikeasti estää?

Vastaus ei ole elämäntilanne, vaan minä itse.

Epämukavuuden pelko

Ihmisen sisällä tuntuu asuvan joku tyyppi, joka pakottaa meidät välttelemään epämukavuutta. Siksi jätämme helposti tekemättä sen, mikä voisi olla meille (ja maapallolle) hyödyksi.

On helppo sanoa, että haluaa voida paremmin, mutta kun pitäisi tehdä asialle jotain, alamme keksiä syitä miksi ei voi. Sama pätee laajemmin: miksi emme suojele luontoa, kierrätä, syö kasvispainotteisesti tai kulje julkisilla?

Ei siksi, ettei se olisi mahdollista, vaan siksi, että se tuntuu epämukavalta.

Tästä syystä Elokapinan kaltaiset liikkeet ärsyttävät niin monia – ne tulevat iholle ja pakottavat meidät muuttamaan rutiinia. Me emme halua, että kukaan sotkee saavutettua mukavuuttamme.

Kun tarpeeksi moni pitää kiinni omasta mukavuudestaan, syntyy muuttumaton maailma. Ja sitä ongelmaa ei voi ratkaista yksilönkään tasolla.

Ja tämä on syy sille, miksi minäkään en olisi ollut valmis lisäämään joogaa aamurutiineihin. Muutosta epämukavampaa on vain fyysinen kipu, ainakin minulla. Ja niinpä kirjoitan tätä juttua joogattuani puolisen tuntia. Kahvikin on jo kylmää.

Mukavuus kaventaa valinnanvapautta

Olen itse autoton. Minulle bussissa istuminen ja kirjan lukeminen on aina ollut elämäntapa, ei niinkään uhraus. Silti kuulen usein, että ystäväni eivät kehtaa kutsua minua mukaan, koska “minun on niin hankala kulkea”.

Hankala kenen mielestä? Ehkä sen, joka ajaa viiden minuutin matkan autolla.

Täytyy tosin myöntää, että mun tapa toimii osittain siksi, että saan tehdä osan työviikosta etänä. Jos kävisin viitenä päivänä viikossa toimistolla (bussi+ratikka) ja kolmesti viikossa veisin bussilla (bussi+bussi) lapsen jääkiekkotreeneihin, niin viettäisin helposti 2–3 tuntia päivässä julkisissa. Siinä kohtaa saattaisin minäkin unelmoida autosta.

Uusi ajatus mukavuuden suosimisessa on valinnanvapautemme menettäminen. Jos aivomme ja Ihminen tavattavissa -blogin mukaan egomme vastustavat systemaattisesti muutosta, koska se muovaisi minäkuvaamme, supistamme omia mahdollisuuksiamme valita vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Meillä jokaisella on omat mukavuutemme, joita pidämme pyhinä. Toiselle se on auto, toiselle sokeri, kolmannelle pitkät aamut. Mutta sama mekanismi toimii: saavutetusta mukavuudesta ei tingitä – ennen kuin pakko ajaa nurkkaan.

Kolme oivallusta mukavuudesta ja muutoksesta

1. Mukavuus on sisäänrakennettu suojamekanismi. Se estää meitä näkemästä, että muutos voisi olla meille hyväksi.

2. Todellinen muutos syntyy usein vasta kivun tai kriisin kautta. Harvoin ennen.

3. Muutos ei taistele laiskuutta vastaan vaan egoa vastaan. Ja juuri siksi se on niin vaikeaa.

Ehkä suurin rohkeus on valita muutos silloin, kun mukavuus houkuttaa jäämään paikalleen. Millaisen mukavuuden sä voisit tänään kyseenalaistaa?

Jatkuva vastakkainasettelu ahdistaa. Jos omat tavat eivät osu enemmistön hyväksymään malliin, edessä on usein negatiivisia kohtaamisia, mielen pahoittamista ja turhaa nokittelua.

Sosiaalinen media ja uutiset ruokkivat tätä kierrettä. On helpompaa rakentaa kärjistettyjä me vastaan te -asetelmia kuin etsiä yhteisiä sävyjä. Samalla keskustelu menettää moniäänisyytensä ja muuttuu kilpailuksi siitä, kuka ehtii ensimmäisenä pöyristyä.

Esimerkkejä arjesta ja kahvikupposen ääreltä

Mulla on muutama esimerkki ihan viime kuukausilta, jotka kertovat paljon tästä ”välittämisen kulttuurista” tai ehkä pikemminkin kyttäämisen kulttuurista:

1. Facebookissa joku päivittelee, että naapuri kuuntelee musiikkia lenkittäessään koiraansa: “Eikö siitä yhteisestä ajasta voi edes sitä hetkeä nauttia?” Unohtuu vain mainita, että naapuri on koiran kanssa kotona koko päivän ja uskoo koirantahtiseen ulkoiluun, jossa nuuskukaveria ei hoputeta siirtymään heinänkorresta piharatamoon.

2. Threadissa joku on järkyttynyt siitä, ettei allergioita enää huomioida, mutta ehtii silti sivulauseessa tölväistä trendiruokavalioita.

3. LinkedInissä taas joku on ehdottoman varma, ettei töitä voi tehdä ilman toimistolle tulemista ja unohtaa työkaverinsa, joka sai viime viikolla kolme projektia valmiiksi ennen kuin muut ehtivät aamupalaveriin.

4. Lehdissä luet, että äänikirjat eivät ole oikeaa lukemista. Vain tiiliskiven kokoinen romaani sohvannurkassa kelpaa. Samaan aikaan iltapäivälehdet pohtivat, onko romanttinen kirjallisuus ”oikeaa kirjallisuutta” vai pelkkää hömppää. (Spoiler: joku aina sanoo, ettei se ole oikeaa.)

5. Ehkä hätkähdyttävin esimerkki tuli vastaan kirjagramissa. Eräs kääntäjä kertoi, että erityisesti englanniksi käännettäessä tekstiä siistitään, jotta englanniksi lukevan olisi helpompi ymmärtää ja hyväksyä sisältö.

   Toisin sanoen: jonkun toisen tekstiä muokataan, jotta kukaan ei järkyttyisi.

Kaikkialla tuntuu olevan joku, joka tietää tarkalleen, mikä on oikea tapa elää, työskennellä tai viihtyä. Ja jos et toimi sen mukaan, olet väärässä.

Miksi tämä on ongelma?

Kun pöyristyminen ohjaa keskustelua, emme oikeastaan enää keskustele. Odotamme omaa vuoroamme osoittaa, miksi toinen on väärässä. Se vie energiaa, luo turhia konflikteja ja nakertaa luottamusta.

Työelämässä tämä näkyy niin, että erilaisia työskentelytapoja ei hyväksytä: etätyö on ”huonompaa”, yksin työskentely ”epäilyttävää” ja luovuutta mitataan sillä, kuka viettää kahvikoneella eniten aikaa.

Yksilön näkökulmasta jatkuva varuillaan oleminen kuluttaa. Jos pieninkin valinta voi aiheuttaa mielenpahoittamisen aallon, moni vetäytyy hiljaiseksi ja juuri ne kiinnostavimmat, poikkeavat näkökulmat jäävät kuulematta.

Mitä jos hyväksyisimme erilaisuuden?

Mitä jos hyväksyisimme, että ihmiset tekevät asioita eri tavoin?
Että kaikki eivät saa ideoita toimiston hälinässä. Että kaikki eivät lue kirjaansa samalla tavalla. Että kaikki eivät syö samalla tavalla ja kyllä, joku oikeasti nauttii romanttisesta kirjallisuudesta ilman ironiaa.

Ja että se on ihan okei.

Se ei tee toisesta parempaa tai huonompaa, eikä se tarkoita, että toisen valinnat olisivat uhka omille tavoillemme.

Seuraavan kerran, kun tekee mieli pöyristyä, voisi kokeilla tätä: hengitä syvään, nosta kulmakarvoja dramaattisesti ja sano ääneen: ”Selvä. Se on ihan okei.”

Toivoisin, että tämän kierteen saisi jotenkin loppumaan. Haluan lopettaa sen. En halua, että tämäkin teksti on vain yksi väline pöyristymisestä pöyristymiselle vaan heräte siihen, että tehtäisiin turha pöyristyminen näkyväksi ja lopetettaisiin se.

👉 Oletko huomannut saman ilmiön digiajassa, että kaikesta etsimällä etsitään vastakkainasettelua? Kerro parhaat vinkit sen lopettamiseksi.

Elän rutiineista. Ne ovat minulle toistuvia, melkein pyhiä arjen koreografioita. Aamukahvihetki ilman multitaskingia, iltapäivälenkki samaan aikaan kuin edellisenä päivänä ja kalenterissa tyhjä kohta dekkarin lukemiselle.

Tylsää? Ehkä.

Mulle rutiinit on kuin taustamusiikkia, sellaista, jota ei edes huomaa ennen kuin se puuttuu. Ne minimoivat arjen säätämisen, ne hiljentävät metelin ja kysymykset kuten “milloin ehtisin?”, “mistä aloitan?” ja “kuinka taas jään jälkeen?”

Ja kun aivot eivät sekoa siitä, missä välissä ehtii syödä, liikkua, vastata viesteihin, hengittää tai nukkua, jää tilaa muuhun. Vaikkapa viikottaiseen puutarhakierrokseen takapihalla, jossa en yritä olla tehokas, vaan läsnä. Tai extempore sovittuun museokierrokseen, jossa haen luovuudelle lisää materiaalia.

Luovuus ei synny kaoottisessa aikataulussa tai viiden somekanavan yhtäaikaisessa vilinässä. Se syntyy hiljaisista hetkistä, jotka rutiinit mahdollistavat.

Mulle on usein sanottu, että rutiinit just tappaa luovuuden, mutta koen sen päinvastaiseksi. Ei ihmistä oo tehty hötkyilemään päämäärättömästi joka suuntaan ja olemaan sataprosenttisesti läsnä ihan jokainen sekunti. Automaattiohjaukselle voi siirtää osan aivoja kuormittavista tehtävistä, jotta nekin saavat joskus levätä. Itseasiassa jostain taisin lukea, että aivotkin tykkäävät rutiineeista.

Joka tapauksessa, jos sulle kaiken pitää olla uutta, tehokasta, spontaaneista purkauksista syntynyttä, niin kannattaa kokeilla välillä tylsyyttä tai pientä arkirutiinia, jossa jokin tavallinen asia tapahtuu aina samalla tavalla, automaatiolla. Saatat yllättyä siitä, miten kivalta se voi tuntua, kun tietää mitä tapahtuu seuraavaksi.

Mun yleisin rutiini on istua kahvikupposen äärelle ja olla tekemättä mitään. Annan ajatusten vain seilata edestakaisin, tarttumatta mihinkään. Niissä hetkissä syntyvät myös nämä kirjoitukset.

Rutiinit eivät ole luovuuden vastakohta, vaan pehmeä perusta, jonka päälle luovuuden voi rakentaa. Ne luovat tilaa yllättävälle inspiraatiolle ja säännölliselle ajatusvirralle – kuten tuo joka-aamuinen hetki kahvikupin äärellä.

Jos haluat syventää ajatusta rutiinien hyödyllisyydestä, niin tässä on muutamia kivoja kirjoituksia joihin kannattaa tutustua:

https://www.eeva.fi/jutut/rutiinit

https://www.ttl.fi/tyopiste/pienet-rutiinit-auttavat-onnistumaan-elamantapamuutoksessa

Pykeijä sijaitsee Varanginvuonon rannalla Pohjois-Norjassa. Se on noin kahdensadan asukkaan kylä, jossa suomalaisuus on yhä läsnä monessa muodossa. Me vierailimme kuningasrapusafarilla, kylän pienessä bistrossa ja kuulimme monta tarinaa, jotka jäivät mieleen.

Jäämeren eksoottisuus muuttui selviytymistaisteluksi

Olen tunnetusti maakrapu, eli en viihdy veneessä enkä laivassa. Halusin kuitenkin käydä jäämerellä ja ennen kaikkea antaa pojalleni taas yhden elämyksen lisää kesälomapankkiin. Niinpä suuntasimme kuningasrapusafarille.

En tiennyt etukäteen, millainen RIB-vene on, ennen kuin astuimme kyytiin. Aallonmurtajien sisäpuolella kaikki oli vielä hyvin, mutta niiden ulkopuolella odottivat isommat aallot, sade ja kasvoille roiskuva merivesi. Voin todella huonosti ja pelkäsin tosissani putoavani mereen. Se harmittaa edelleen, sillä jäämeri itsessään on minulle mystinen ja kiehtova. Olisin halunnut nauttia sen eskapismista enemmän.

Lapseni sen sijaan nautti joka hetkestä. Veneen rytinä, rapumerrat ja koko seikkailu olivat hänen mielestään huikeita. Kuningasravun nostaminen vedestä oli hänelle hirmuinen seikkailu, joka muistetaan pitkään. Minä nautin merireissun jälkeisestä ruokahetkestä eniten.

Kuningasrapu on Venäjän vesialueilta Norjan rannikolle levinnyt vieraslaji, joka syö kaloja, munia ja pohjaeliöstöä. Samalla se tuo kalastajille leivän pöytään. Retkellä kuulimme, että Norway King Crab -niminen yritys lisää rapuihin seurantakoodin. Ostaja voi sen avulla selvittää verkkosivulla, mistä rapu on pyydetty ja kuka sen on kalastanut ja halutessaan voi vaikka lähettää viestin: "Kiitos ateriasta, miten menee?"

Pykeijä, kylä jota ei poltettu

Ystäväni tiesi kertoa myös erään erityispiirteen: Pykeijä on harvoja alueen kyliä, joita ei poltettu toisen maailmansodan aikana. Kylässä oli saksalaisten tukikohta, ja kyläläiset tekivät heille töitä. Sodan lopulla saksalaisten johtaja teki kyläläisten kanssa sopimuksen, että kylä jätettäisiin polttamatta, jos he kuljettaisivat sotilaat veneillä Varanginvuonon pohjukkaan. Kylään ei ollut tietä, jota pitkin sotilaat olisivat päässeet pois.

Saksalaispäällikkö joutui sodan jälkeen oikeuteen, mutta vapautettiin, koska oli pelastanut miehensä. Hän on kuulemma myöhemmin vieraillut perheensä kanssa Pykeijässä, kenties miettien kylää, jonka hän jätti liekkien ulkopuolelle.

Suomalaisuutta Jäämeren sylissä

Suomalaisille Pykeijä on ollut merkityksellinen paikka jo 1800-luvun alun nälkävuosista lähtien. Silloin jäämeri tarjosi ruokaa ja työtä. Muuttajia saapui erityisesti Peräpohjolasta, Lapista ja Tornionjokilaaksosta. Vuonna 1875 kylässä asui 241 suomalaista ja vain 18 norjalaista. Myös 1970-luvulla moni suomalainen muutti kylään kalatehtaiden perässä ja jäi.

Kirjagramin kautta kuulin, että Pykeija mainitaan myös Margit Sandemon Jääkansan tarinoissa. En yhtään epäile sitä, sillä kylä oli kuin pieni tarina itsessään, karkeapintainen ja sydämellinen.

Seikkailun jälkeen oli ihana palata takaisin Inarijärvelle ystävän luokse. Musta tuntuu et jalat tärisi siitä meriseikkailusta vielä illalla. Onneksi sauna ja Suomen upea luonto kukkivine juhannusruusuineen pelasti mun loppupäivän.

Kerran vuodessa Kreikan saaristoon on ollut mun periaate jo kymmenen vuotta. Ekan burnoutin tienoilla (15 vuotta sitten) matkasin Kreetalle ja sain lohtua merestä sekä upeista vuorista. Viime vuosina olen kuitenkin miettinyt vakavasti ilmastoamme ja todennut, että lyhyt Euroopan lento kerran vuodessa on vielä ok, mutta turistikeskittymien kärsimys ei saa tapahtua mun kustannuksella. Oli mietittävä jotain muuta.

Ystäväni ehdotti aiemmin keväällä kyläilyä hänen luonaan, ja jäin miettimään asiaa. Suuntasin siis katseeni pohjoiseen Suomeen ja Norjaan.

Kustannuksiltaan molemmat ovat kalliita kohteita, Norja enemmän kuin Suomi. Viikko Kreikassa on kustantanut mulle hotellien ja elämisen kanssa noin 1500 euroa per matka, jos poika on ollut mukana. Onneksi ystäväni oli valmis tarjoamaan majoitusta, sillä muuten pohjoisen reissu meidän poppoon osalta olisi ollut varmaan 2000 euroa, ellei enemmänkin.

Matkaan lähteminen

Erämaa silti kutsui, hinnoista huolimatta. Halpoja lentoja ei ollut saatavilla, joten lähdimme matkaan siskon autolla. Minulla ei ole omaa autoa ja vuokraaminen olisi tullut yhtä kalliiksi kuin lentäminen. Lisäksi siskon auto mahdollisti koiran ottamisen mukaan, mikä oli huomattava bonus.

Startattiin reissuun Espoosta ja ensimmäinen pysähdys oli Heinolan K-Citymarketilla. Siellä havahduin ikävään tosiasiaan, ettei koiran kanssa asiointi Suomessa ole helppoa. Omaan lähikauppaani, K-Supermarket Mankkaalle, on tullut koirakärry eikä Hemulia ole sen jälkeen tarvinnut jättää kotiin, mutta eipä tuollaisia kärryjä ollut tarjolla muualla. Mikä pettymys!

Ja mikä onni, että poika lähti mun mukaan, sillä yksin matkustavana en olisi päässyt kuin puskapissalle. Jokainen pysähdyspaikka nelostien varrella ilmoitti isoin plakaatein, ettei koirat ole tervetulleita. Vasta ensimmäisessä majoituspaikassamme Iissä Hemuli pääsi sisälle kammariin, ja siitäkin maksettiin ekstraa 25 euroa, vaikka majoituttiin melkein ulkotiloissa. Epäreilua, sanon minä.

Välipysähdys ja napapiirin ylitys

B&B Kauppilan kartano oli elämys itsessään. Iijoen varrella sijaitseva kartano tarjoaa mukavia majoitustiloja sekä seikkailijan hirsikammaria, jossa me yövyttiin. Lattialankut olivat vähän löysät eli maata näkyi reippaammalla kädellä. Hetken ehdin pelätä, että hiiret hyppivät sängyllä, mutta onneksi meillä oli Hemuli mukana.

Seuraavana päivänä päästiin kivasti liikkeelle, hyvin nukutun yön jälkeen. Pysähdyttiin jälleen useamman kerran ja tietenkin tärkeimmässä kohteessa eli joulupukin maassa. Siellä oli samat ongelmat, koira ei ollut tervetullut mihinkään. Niinpä me vain käveltiin ympäristössä eikä menty sisätiloihin ollenkaan. Muutama kuva piti silti napapiirin kohdalta napata.

Välipysähdykset tehtiin myös Sodankylässä, Ivalossa ja Inarissa. Pakko sanoa, että Ivalon K-Supermarketissa oli maailman paras irtokarkkihylly, kaikki namit oli mun lemppareita. Sieltä myös ostettiin 5 kg mansikoita hintaan 39 euroa – paluumatkalla 3 kg maksoi saman verran Heinolassa – ja suunnattiin sitten syvemmälle erämaahan.

Perillä erämaan laidalla, Inarijärven syleilyssä

Saapuminen ystäväni luo Vätsärin erämaan laidalle oli järvimatkaa lukuun ottamatta äärimmäisen rentouttava. Poikani on hyvä reissaaja ja koirakin tuntui selviytyvän kohtuullisesti kuumasta kelistä huolimatta. Hän oli selvästi yhtä innostunut järvimatkan päättymisestä kuin minäkin.

Erämaa kutsui, ja me vastasimme. Saavuimme perille, hetkeksi. Kunnes matkamme jatkui Norjan puolelle ja Pykeijan idylliseen pikkukylään.

….jatkuu seuraavassa julkaisussa.

Ystävyyden eri muodot
Muutama viikko sitten törmäsin Threads-nimisessä sosiaalisen median alustassa lankaan, jonka aloituksessa henkilö hehkutti miten mahtava “low maintenance” -ystävä hän onkaan. Häntä ei yhtään haittaa, että kuulumisia vaihdetaan kerran vuodessa ja hän oli iloinen, että hommat jatkuvat aina siitä mihin edellisellä kerralla jäätiin.

Hienoa! Olen iloinen hänen puolestaan. Samoin niiden kaikkien muiden puolesta, jotka tulivat aloituksen alle hehkuttamaan kuinka upeita “low maintenance” -ystäviä hekin ovat.

Miten minä koen ystävyyden?
Tämä sai minut pohtimaan, mitä ystävyys oikeastaan tarkoittaa ja miten se näyttäytyy eri ihmisille. Osalle selvästi riittää, että joku "on siellä", kun sattuu olemaan aikaa. Toiselle taas riittää, että vaihdetaan kerran kuussa kuulumisia viestitse, mutta tapaaminen ei ole niin justiinsa.

Itse asun yksin, ja ystäväni ovat lähinnä työtovereita ja koirani. Elämäntilanteeni kai on sellainen, että vanhat ystävyyssuhteet eivät ole yhtä aktiivisia kuin joskus ennen ja siksi olen yrittänyt löytää uusia ystäviä jakamaan tätä tavallista ihmisen arkea. Siis sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä asioita nopeasti, hetken mielijohteesta.

En kaipaa ystävyyttä, joka perustuu satunnaisiin tapaamisiin muutaman kerran vuodessa. Ei riitä, että kuulen ystävästä puoleen vuoteen. Kaipaan sitä, että ystävät ajattelevat minua arjen pienissä hetkissä: lähettävät viestin, jakavat meemin tai vain kysyvät kuulumisia. Se saa minut tuntemaan itseni arvostetuksi ja muistetuksi.

Ystävyys ei ole itsestäänselvyys
On hyvä muistaa, että ystävyys ei aina tarkoita jatkuvaa yhteydenpitoa, mutta se ei myöskään tarkoita, että toisen olemassaoloa ei tarvitse arvostaa. Me emme ole täällä automaattisesti, ja siksi ystävän pitäminen itsestäänselvyytenä ei kuulosta kovin kivalta.

Minun on vaikea kuvitella, että ystävyys voi jatkua siitä, mihin viimeksi jäätiin, jos yhteyttä ei ole pidetty säännöllisesti. Kun elämä menee eteenpäin, se ei pysähdy odottamaan. Kukaan ei voi tietää, mitä tapahtuu seuraavassa hetkessä sillä elämä voi yllättää, ja jopa vakavat asiat, kuten sairastuminen, voivat tapahtua nopeasti. Tällöin luulisi arvostavan, että ystävä on ollut mukana matkassa jo ennen kuin jotain menee pieleen.

On mielenkiintoista, miten jotkut kokevat ystävyyden "low-maintenance" -muodossa helpotuksena, kun taas toiset kokevat sen etäisenä.

Monelle paras ystävä on puoliso, jolloin on helppoa olla “low maintenance” -ystävä. Tämähän sopii mainiosti, jos muut ympärillä elävät samanlaista elämäntilannetta. Siihen ei ehkä meitä Lamborghinilla ajavia kaivata, olisimme ennemminkin kuormitustekijöitä, jotka vain aiheuttavat ylimääräistä stressiä vaatimuksillaan.

Kumpaan joukkoon sä kuulut: low maintenance -ystäviin vai meihin Lamborghinilaisiin? Vai löytyykö täältä kenties mersulla ajelevia, jotka tykkäävät vähän molemmista?

Ja mistä ihmeestä tää autovertaus edes lähti? En osaa sanoa. Sen tiedän et tää kahvikuppi on taas tyhjä, koirani on kaivanut kuopan melkein Kiinaan asti ja nyt on aika siirtyä sisätiloihin eikä heilua täällä hyttysten syötävänä.

Olin eilen osallistumassa ensimmäistä kertaa Piirin lukutapahtumaan Mustikkamaalla, Lippa-ravintolan terassilla. Mukaani otin kirjan “Only a Monster” ja tietenkin parhaan mahdollisen lukukaverin Hermeksen. Jos oikein ymmärsin niin lukijoilla olisi ollut mahdollisuus jäädä myös iltajatkoille, mutta minulla oli seuraavana päivänä töitä eikä Hermeskään jaksa rajattomasti hengailla mun kanssa.

Olin ajatuksissani visioinut täydellisen lukuhetken merellisessä ympäristössä yhdessä Hermeksen kanssa, mutta todellisuudessa pyörähdettiin terassin edessä ja todettiin et ei tuonne mahdu millään yrityksellä. Niinpä me käännyimme kannoillamme ja kiersimme Mustikkamaan pikkusaaren. Hermes nuuhkutteli uudet kuulumiset ja minä kuuntelin viimeiset minuutit äänikirjasta.

Pääkaupunkiseudulla sitä on jo tottunut siihen, että moneen kivaan asiaan täytyy vähintään jonottaa ja joihinkin ei pääse mukaan ollenkaan. Olin edellisellä viikolla suunnitellut meneväni Threads-yhteisön tapaamiseen Katajanokalle, mutta tulikin yllättäviä esteitä ja jälkikäteen luin siellä olleen ennätysmäärä ihmisiä.

Mulle tällaisiin popup-tyyppisiin yhteisötapaamisiin lähteminen on aina hirmuinen kynnys ja siksi yllätyin osallistujamääristä ekoina kertoina. Nyt siihen on niin tottunut, että osaa jo asennoitua ulkopuolelle jäämiseen osana prosessia. Ei siis pidä lannistua, jos tuntuu ettei mahdu joukkoon.

Me ihmiset vain parveilemme samaan suuntaan etsiessämme yhteisöä, johon voimme sanoa kuuluvamme.

Kulje rannoilla kirja kainalossa ja istu puistossa lukemassa, sillä ihmiset, jotka rakastavat kirjoja, löytävät aina toisensa. Pysähdy hetkeksi, kuuntele maailmaa ja katso kuinka moni jakaa lukemisen ihanuuden kanssasi. Aina ei tarvitse sanoa mitään tai tunkea mukaan keskusteluun tunteakseen kuuluvansa joukkoon. Joskus riittää, että näkee toisen ihmisen lukemassa ja huomaa hymyilevänsä.

Tulit meille kesäkuun viimeinen päivä. Kun siskoni ojensi sinut minulle kotimme ovella, olin vähällä purskahtaa itkuun siinä paikassa. Siinä sinä vihdoin olit, se lupaus, joka oli sanottu ääneen lapselle jo vuosi sitten, kun kerroin eroavani hänen isästään ja muuttavani uuteen kotiin. Ja vaikka olit hänen toivomuksensa syntymäpäivälahjaksi, olit sinä ihan yhtä paljon myös minun toiveeni uudesta, rakkauden ja läsnäolon täyttämästä elämästä.

Sait nimeksesi Hermes, jumalten sanansaattajan ja kultaisten tassujesi mukaan, enkä olisi uskonut miten osuva nimesi tulisi myöhemmin olemaankaan.

Pian sinusta tuli myös Hemuli, koska istuit kukkapenkin reunassa niin tohkeissasi ja osallistuit puutarhanhoitoon kuin vanha tekijä, kaivaen selän takana valtaisia kuoppia aina kun silmä vältti.

Olit suloinen, kiltti, fiksu ja nopeasti oppiva pentu. Käytiin pentukoulussa, noseworkissa ja syksyllä jo rallytokossakin. Olin aivan varma, että olit maailman helpoin koira. Niin lempeä ja yhteistyöhaluinen. Mietin jo hiljaa mielessäni, että nytkö minulla kävi näin hyvä tuuri. No, kuten arvata saattaa, se kaikki oli tyyntä ennen myrskyä ja nimesi mukaisesti sinulla olikin yhtäkkiä paljon sanottavaa.

Vuodenvaihteen tienoilla sinusta kuoriutui teini. Et enää jaksanut odotella, etkä hyväksynyt hitautta tai sitä, että palvelu saattaa joskus olla hieman viivästyä. Ilmaisit närkästyksesi kuuluvasti. Ja kun sanon kuuluvasti, tarkoitan että koko naapurusto tiesi, milloin olit tylsistynyt, tai milloin bussi tuli liian hitaasti, tai kun joku erehtyi puhumaan kanssani parkkipaikalla estäen sinua jatkamasta lenkkiäsi.

Minä olen aina ollut herkkä äänille. En pidä painostuksesta. Hitaus on minulle tärkeää, koska haluan tehdä asioita rauhassa ja ilman hätiköintiä. Sinä taas... olet toisesta maailmasta. Maailmasta, jossa pitää saada äänensä kuuluviin, mieluummin heti ja kunnolla. Eikä sinua haittaa, jos koko bussi tuijottaa. Sinulla on asiaa, ja sillä sipuli.

Olen oppinut paljon. Olen oppinut ennakoimaan tilanteita, joissa joku pysähtyy juttelemaan. Olen oppinut lukemaan merkkejä siitä, koska sinun kärsivällisyytesi alkaa loppua. Olen myös oppinut välttelemään sosiaalisia tilanteita enemmän kuin koskaan ennen. En ollut kuvitellut, että koira voisi tehdä minusta vieläkin introvertimman, mutta tässä sitä ollaan.

Me ollaan jatkettu harrastuksia. Palattiin jopa uudestaan pentukurssille, koska ajattelin että ehkä minä olen tehnyt jotain väärin. Yritettiin harjoitella rauhoittumista, mutta kurssilla kouluttaja sai kuulla mielipiteesi yhtä äänekkäästi kuin minäkin.

Ja vaikka välillä on vaikeaa, olet juuri se koira, jonka halusin. Olet äänekäs ja temperamenttinen, mutta myös lämmin, viisas, rakastava ja täynnä iloa. Olet paras tyyny, sienimetsän opas, lohduttaja, noutaja, rallytokotähti ja jälkikoira. Olet seuralainen, joka saa minut nauramaan, vaikka välillä myös itkemään. Olet kaikin puolin juuri se, mitä koiralta toivoin, vain hieman suuremmalla volyymilla.

Jos minulle tarjottaisiin valintaa, saisinko hiljaisen ja rauhallisen koiran vai sinut, valitsisin sinut joka kerta. Sinulla on aina mielipide. Ja usein se mielipide huudetaan suoraan eetteriin. Mutta ehkä juuri siksi rakastan sinua niin paljon. Sinä elät elämää täysillä enkä minä tarvitse koiraa, joka voittaa palkintoja. Tarvitsen ystävän.

Minulle riittää, että olen löytänyt sinut ja olet siinä.

Rakkaudella,
perheesi hiljainen laumanjohtaja

Istun kofeiinittomalla iltakahvilla takapihallani. Useamman sadepäivän jälkeen aurinko osuu väistyvien pilvien lomasta vielä kosteana kimaltavaan nurmikkoon, jossa koirani Hemuli koittaa kaivaa sadatta kuoppaansa haudatakseen vasta saamansa luun.

Vietin päivän poikani kanssa Linnanmäellä, jossa tarkkasilmäisenä bongailin useita perheitä, erilaisia pariskuntia ja muutamia treffeilijöitä. Olen löytänyt jo kaksi maailman täydellisintä ensitreffipaikkaa ja siksipä varmaan mietiskelen nyt sinkkuuden olemusta.

Viimeisen viikon tapahtumat ovat myös hyvin pohjustaneet aatoksiani ja ennen kuin mennään varsinaiseen asiaan niin kerron vielä kaksi muuta juttua, jotka ovat pistäneet miettimään sinkkuuden olemusta.

Ystäväni tapasi uuden tuttavuuden Hingessä ja kuulostaa varovaisen toiveikkaalta. Iloitsen aidosti hänen puolestaan, mutta samalla huomaan, että aloitin eräänlaisen lähtölaskennan, koska valitettavan usein ystävyydet näivettyvät parisuhteen saavuttua mukaan kuvioihin. Se pistää välillä harmittamaan ihan tosissaan ettemme osaa arvostaa ystävyyssuhteitamme yhtä korkealle kuin romanttisia ihmissuhteita.

Ja kuin tilauksesta satuin ennen Juhannusta lukemaan Vehka Kurjenmiekan Jouka Lumisalon ihastumisopin. Ja siinä se oli: Jouko. Akateeminen, tavoitehakuinen, sopivasti eksentrinen ja tietenkin tunteistaan puhumaan kykenevä – siis mies, jonka nainen on kirjoittanut.

Ehkä juuri siksi hän onnistui miellyttämään jopa minua. Kirjan päätyttyä jäin tuijottamaan tyhjää sivua ja mietin: voisinko vielä joskus rakastua oikeaan ihmiseen fiktiivisen henkilön sijaan?

Sinkkuus ei ole välivaihe

Meille opetetaan pienestä pitäen, että elämä kulkee tiettyä polkua: ensin ollaan yksin, sitten löydetään joku, asetutaan aloilleen ja eletään yhdessä siihen asti, että kuolema erottaa. Sinkkuus on tässä tarinassa välitila, vaihe, jossa ollaan “odottamassa oikeaa”.

Mutta entä jos se “oikea” ei ole yksi ihminen? Entä jos ei enää halua asua kenenkään kanssa, jakaa jääkaappia tai tehdä kompromisseja siitä, mihin aikaan mennään nukkumaan?

Minusta ainakin tuntuu, että olen sinkku omasta tahdostani. En kaipaa parisuhdetta siinä muodossa, jota meille pääasiassa tarjoillaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten voisi välillä kaivata kumppanuutta, syvempää yhteyttä toiseen ihmiseen – ilman, että sinkkuuteni olisi vain välivaihe ennen seuraavaa parisuhdetta.

Rakkaus ei ole yksi suuri tarina, vaan monta pientä

Ehkä meidän pitäisi ravistella koko parisuhteen ideaa. Eikä vain sateenkaarinäkökulmasta, vaikka sekin on tärkeää, vaan laajemmin. Pois siitä ajatuksesta, että kaksi sielua sulautuu yhdeksi ja löytää toisensa kuin satukirjoissa. Pois siitä ideasta, että rakkaus on ikuista ja yksilöllistä ja että suhteen mitta on yhteinen asunto ja jaettu arki.

Kaikesta introverttiudestani huolimatta taidan olla jonkinlainen heimolainen. Haluaisin elää itsenäisesti, mutta yhteydessä. Ehkä kommuunissa, ehkä vain fyysisesti lähellä sydänystäviä ja tärkeimpiä sukulaisia, vierekkäisissä teltoissa.

Lähellä ihmisiä, jotka eivät kyseenalaista haluani olla yksin, vaan jakavat aamukahvin, saunavuoron tai kauppareissun, kun seuralle on tarvetta.

Ja kyllä, olen aika varma siitä, että voi olla vapaaehtoisesti sinkku.

• Voi olla, vaikka välillä haaveilisi jostakusta.

• Voi olla, vaikka välillä kaipaisi jonkun viereen.

• Voi olla, vaikka rakastaisi enemmän kuin osaa sanoin selittää.

Ehkä sinkkuus on yksi mahdollinen elämänmuoto. Ei puute, ei uhraus – vaan valinta.

Ja ehkä tärkeintä ei ole määritellä, onko oikealla tavalla sinkku tai onko oikealla tavalla rakastunut, vaan se, että saa olla tässä, omassa tahdissa, omalla tavalla. Vai mitä olet mieltä?

Ja nyt kahvikin on ehtinyt jo haalistua. Täytyy opetella kirjoittamaan nopeammin tai hankkia semmonen muki mikä pitää kupposen kuumana vielä ajatusten jälkeenkin.

Menetys tuntuu sielussa asti

Lemmikin menettäminen on enemmän kuin ystävän menettämistä. Sitä menettää palan omaa sieluaan, jotain minkä kanssa on kasvanut, ja siinä on jotain niin puhdasta, mitä ainakaan minä en ole onnistunut toiselta ihmiseltä ikinä samaan (ellei laske mukaan lapsia) ettei sitä oikein osaa edes selittää.

Siskon koira menehtyi juhannusviikolla aivan yllättäen. Emme olleet varautuneet siihen. Eläinlääkärissäkäynnin piti olla vain rutiinitarkastus juoksujen jälkeen eli märkäkohtua ennaltaehkäisevä käynti.

Pahinta ei ole edes se eutanasiahetki. Vaikeinta on palata tyhjään kotiin, kun sieltä puuttuu kaikki se, mihin on vuosien aikana kiintynyt: ruokakuppi lattialla, iltalenkkien ajankohta, tutut askeleet parketilla, pieni haukahdus tai hännän huiskahdus kun ovikello soi. Yhtäkkiä jotona on vain hiljaisuus, joka ei tunnu rauhalta vaan poissaololta.

Kuolema ei kuulu enää arkeen

Ihmisten kohdalla meidät on opetettu siirtämään kuolema syrjään, tekemään siitä poikkeus, jonka ammattilaiset hoitavat. Kuolema tapahtuu kaukana, ja usein ilman meidän läsnäoloamme.

Mutta kun lemmikki kuolee, sen näkee. Sen tuntee. Siinä ei ole suojaseiniä eikä välimatkaa. Kuolema tulee kotiin, sananmukaisesti, ja jättää jälkeensä paikan, jota kukaan ei enää täytä.

Ihmisten kohdalla kuolema on tuntunut etäiseltä. Olen menettänyt isovanhempani, mutta heidän poismenonsa on tapahtunut sairaalassa, puhelinyhteyden päässä.

Lemmikkini olen menettänyt läheltä – pitäen tassua kädessäni, tuntien sen viilenevän, sydämen sykkeen hidastuvan ja lopulta katoavan.

Olen lähtenyt eläinsairaalasta tyhjä talutushihna kädessäni. Olen kulkenut odotusaulan läpi ja nähnyt toisten katseista, että he tietävät. Olen kokenut eläinlääkärin kyyneleet, ja tänään lisään listaani: olen pitänyt surevaa siskoani sylissä, kun hän menetti parhaan ystävänsä.

Eläinten kohdalla kuolemaan liittyy inhimillisyyttä. Kohtaaminen hoitohenkilökunnan kanssa on kunnioittavaa, läsnäolevaa. Tätä en voi sanoa edes kaikista ihmisten siunaustilaisuuksista. Ehkä ihmiset pitää osata jättää jotenkin kylmemmin, hillitymmin.

Eläinten kohdalla taas on ihan okei huutaa ja itkeä lattialla – kukaan ei kysy, miksi. Kaikki tietävät, että se menetys on ihan omalla tasollaan, iholla.

Jotenkin surusta pääsee eteenpäin

Ajan kanssa oppii taas hengittämään normaalisti. Ensin vain minuutin kerrallaan, sitten ehkä kokonaisen päivän.

Tyhjä paikka ei koskaan täyty, mutta sen rinnalle alkaa syntyä uusia muistoja. Lemmikin menetyksestä ei ehkä koskaan täysin “selviä”, mutta sen kanssa oppii elämään. Surusta tulee osa tarinaa, ei koko tarina.

Ja jossain vaiheessa huomaa, että muisto ei enää pelkästään satuta, se myös lohduttaa. Silloin voi ehkä jo hymyillä ajatukselle niistä tuhannesta tavasta, joilla pieni ystävä teki elämästä vähän parempaa.

Rutiineja rakastavalle ihmiselle tällainen rajattomuus aiheuttaa automaattisesti myös saamattomuutta. Jos ei ole syytä tehdä elämästään rituaalimaista, niin ei tule tehtyä yhtään mitään. Kuulostaako tutulta?

Mutta mitä sitten, kun ihminen ei kehity ellei hän välillä tuhlaa aikaa?

No niinpä! Minä ainakin olen mestari hukkaaamaan vuorokaudestani kokonaisia tunteja. Kaikkien niin rutiinien ja rituaalien lomassa pystyn unohtamaan olemassaoloni tarkoituksen, koska olen luonut itselleni ja olemiselleni turvalliset raamit.

Ehkä ajanhallinnan suurin illuusio on, että jos vain saisi enemmän aikaa, kaikki tulisi tehdyksi. Mutta luovuus ei elä kalenterin tyhjissä ruuduissa vaan rytmissä, joka syntyy taukojen ja kiireen väliin.

Olen huomannut, että vasta kun tylsistyn, alan keksiä jotain uutta. Kun kalenteri hiljenee, alkaa tapahtua sisäisesti. Mutta tätä ei tapahdu, jos pidän lomani yhtä täytenä kuin arkeni.

Opiskelu harrastuksena – mitä saa "opiskella huvikseen"?

Tiedän, että suunnittelemalla arkeni hyvin ja rutinoimalla perustekemisen, minulla on aidosti sellaisia hetkiä ettei kukaan häiritse ja voin turvallisesti kadottaa itseni kirjaan tai opintoihin.

Nytkin hommasin kesäksi itselleni tekemistä kvanttimekaniikan, suhteellisuusteorian ja kvanttilaskennan parista. Iso kiitos Jyväskylän yliopistolle, kun mahdollistavat tällaisten aineiden opiskelun avoimessa yliopistossa.

On ehkä vähän hullua valita kesälukemiseksi suhteellisuusteoriaa ja kvanttilaskentaa. Mutta miksei? Miksi aikuinen ihminen ei saisi opiskella jotain vain siksi, että se kiehtoo?

Me puhutaan paljon elinikäisestä oppimisesta, mutta unohdetaan, että oppiminen voi olla myös leikkiä. Vähän niin kuin lukeminen – ei aina tarvitse olla hyödyllistä ollakseen merkityksellistä.

Elämän merkityksellisyys on oppimista

Me ihmiset ollaan erilaisia ja koetaan elämässämme merkityksellisyyttä eri tavoin. Itselleni merkityksellisyys on aiemmin tullut auttamalla muita ja ratkaisemalla ongelmia.

Keski-iän saavuttua tajusin, että merkityksellisyyden tunteeni oli hyvin riippuvainen muista ihmisistä. Siitä miten paljon pystyin olemaan apuna, kun ystävällä oli kriisi tai miten paljon töissä tarvittiin apukäsiä, kun oli kiire.

Olen järjestelmällisesti koittanut muuttaa tätä perusohjelmointia toiseen suuntaan, itseäni kohti. Merkityksellisyyden tunne elämässä voisi syntyä myös henkilökohtaisista onnistumisista ja uuden oppimisesta. Siksipä olen opetellut ajattelemaan kirjoittamalla ja pohtimaan lukemalla.

Mitä enemmän luen, sitä paremmin ymmärrän isoja kokonaisuuksia, universumia. Mitä enemmän kirjoitan, sitä paremmin tunnen itseni. Molempia tarvitaan, jotta tasapaino säilyy ja elämä sellaisena kuin sen nyt koen, tuntuu mielekkäältä.

Mitä haluat lomaltasi?

En vielä tiedä, miten tämä kesä menee. Tiedän vain, että aion antaa tylsyydelle tilaa – ja katsoa, mitä sen keskeltä nousee.

Entä sinä? Millaista tilaa sinä kaipaat tänä kesänä – ja mitä voisit tehdä ilman pakkoa tehdä mitään?

Onko sinut koskaan hyssytetty hiljaiseksi, kun olet reagoinut epäoikeudenmukaiseen tai epäkunnioittavaan käytökseen itseäsi kohtaan?

Minut on. Useammin kuin kerran.

Hyssyttäjänä on yleensä ollut joku läheinen – ystävä tai sukulainen, joka ei ole halunnut kohdata yhteenottoa. Joku, jolle tilanne on ollut liian epämukava, jotta hän olisi voinut olla minun puolellani.

Tällainen hyssyttämisen kulttuuri pitää yllä jotain paljon vaarallisempaa kuin pelkkiä kiusallisia hetkiä. Se ruokkii ilmapiiriä, jossa huono ja epäkunnioittava käytös saa jatkua – usein vuosia, joskus koko elämänmittaisen ystävyyden ajan. Koska kukaan ei katso päin. Kukaan ei puutu.

Ystäväpiireissä tämä on valitettavan tuttua. On se yksi tyyppi, joka saa laukoa rasistisia, loukkaavia tai alentavia kommentteja – ja muut vain nielevät ne. “Sitä nyt vaan siedetään, kun se on muuten niin hyvä jätkä.” Anteeksi, mutta… mitä?

Miksi me siedämme tällaista?

Ehkä siksi, että me pelkäämme. Emme niinkään sitä yhtä kiusaajaa, vaan jäämistä yksin. Pelkäämme, että muut eivät seiso takanamme, jos avaamme suumme. Pelkäämme, että meidät jätetään ulkopuolelle, jos kyseenalaistamme ryhmän “tasapainon”.

Tulla ymmärretyksi on voimallisempaa kuin tulla rakastetuksi. Me kaipaamme hyväksyntää, mutta vielä syvemmin kaipaamme tulla nähdyiksi oikeina, kokonaisina ihmisinä.

Ja siksi me usein vaikenemme, jotta emme menettäisi paikkaamme joukossa.

Evoluutio on ehkä tehnyt meistä laumaeläimiä, mutta sen varjolla ei tarvitse olla lammas. Jos me katsomme sivusta, kun yksi pyörittää koko yhteisöä, me olemme osa ongelmaa.

Katso kohti. Sano jotain.

Ota riski, että joku ei tykkää – ja tiedä, että joku toinen näkee sinut sen vuoksi.

Me emme ole mitään velkaa niille, jotka käyttäytyvät huonosti. Mutta olemme itsellemme ja ehkä myös tulevaisuuden ihmisille, uusille työntekijöille ja omille ystävillemme sen velkaa, että emme siedä kenenkään huonoa tai alentuvaa käytöstä.

Seuraavalla kerralla, kun ystäväporukassasi tai työyhteisössäsi joku hiljenee, niin kiinnitä siihen huomiota. Se kertoo siitä, että missä sitä ääntä tarvitaan kaikkein eniten.

Aluksi meinasin kallistua olemaan samaa mieltä. Ehkä me todella elämme tyhmien yhteiskunnassa, jossa ajattelua ei palkita ja lukutaito käy turhaksi. Olen itsekin huolestunut ilmiöistä, joissa pinnallisuus, nopeus ja näkyvyys tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin ymmärrys.

Sitten tajusin olevani mukana jossain aivan muussa. Jossain, mikä toivottavasti muodostuu vastakohdaksi. Nimittäin ajattelun hypetyksessä – tai tarkemmin sanottuna siinä, mikä tekee ajattelusta ihmiselle ominaista: tarinankerronnassa.

Tarinankerronta ei ole katoamassa. Se muuttaa muotoaan, mutta on edelleen se tapa, jolla ymmärrämme maailmaa ja jaamme kokemuksia. Se on Homo sapiensin supervoima. Me ajattelemme tarinoiden kautta – ja rakennamme tulevaisuuttamme niiden varaan.

Oma heräämiseni tapahtui erään peliprojektin äärellä. Olen mukana kehittämässä Finland 2055 -nimistä tulevaisuuspeliä, joka käsittelee demokratian, turvallisuuden ja teknologian rajapintoja. Pelissä ei saarnata eikä opiskella perinteisin keinoin. Sen sijaan pelaaja eläytyy tarinaan, tekee valintoja, kohtaa seurauksia ja oivaltaa asioita toiminnan kautta. (https://fuug.fi/2025/finland-2055-peli-rakentaa-kyberturvallisempaa-tulevaisuutta-fuugin-saatio-myonsi-apurahan-uudelle-peliprojektille/)

Moni nuori tekee samaa – kenties huomaamattaan. He eivät välttämättä istu lukemassa romaania kannesta kanteen, mutta lukevat pelien tarinamaailmoja, fanifiktiota, käsikirjoituksia, käännöksiä, keskustelupalstoja. He kirjoittavat ja editoivat, kuvaavat ja julkaisevat. He reagoivat, analysoivat, kertovat omalla tavallaan.

Kyllä, videoiden katselu motivoi hetken. Mutta kun kiinnostus herää, moni on valmis ottamaan selvää – lukemaan, tutkimaan, oppimaan lisää. Lukutaito ei ole kadonnut, se on kytköksissä motivaatioon. Ja motivaatio löytyy usein omista kiinnostuksen kohteista, harrastuksista ja yhteisöistä.

Siksi meidän ei pitäisi puhua ajattelun katoamisesta, vaan sen uudesta maisemasta. Ja vielä enemmän: meidän pitäisi rakentaa ajattelusta hype. Tehdä ajattelemisesta trendikästä. Korostaa, että on siistiä osata perustella, yhdistellä, kyseenalaistaa. Että on cool ymmärtää, miten algoritmit toimivat tai miksi jokin väite ei pidä paikkaansa.

Ajattelu ei ole harvojen oikeus eikä menneen maailman taito. Se on taito, jota voi ja pitää vahvistaa. Me voimme tukea sitä, kun emme jää kiinni siihen, mitä meidän aikamme lukeminen tarkoitti, vaan katsomme, millaisia muotoja ajattelu ja lukeminen nyt ottavat.

Tarinat ovat yhä keskuudessamme – mutta nyt niissä voi olla valintaruutuja, pelimekaniikkaa ja kommenttikenttiä. Niiden ytimessä on silti sama: halu ymmärtää maailmaa ja kertoa siitä toisille. Juuri se on lukemisen ja ajattelun ydin. Eikä se ole katoamassa mihinkään.

En huomannut sitä heti. Ensin luulin, että tämä on väliaikaista. Että elämä nyt vain on tällaista. Kiireistä. Mutta hiljaisuus jatkui. Ja minä aloin arvailla. Lähetin kuvia, tarinoita arjesta, pieniä aloituksia, meemejä. Sitten lakkasin lähettämästä. Tuli hiljaista.

Yritykseni pitää sinnikkäästi yhteyttä ihmisiin oli ehkä se ensimmäinen virhe minkä tein. Opetin lähellä oleville ihmisille, että minut voi unohtaa pitkäksi aikaa, että kyllä se sieltä taas soittaa tai kyselee kuulumisia.

Toinen virheeni oli vaatimattomuus. Ihmissuhteissa, kuten myös ystävyyssuhteissa, täytyy vaatia itselleen aikaa ja tilaa. Täytyy vaatia läsnäoloa, sitä että tulee kuulluksi. Mitään näistä en osannut. En aiemmin. Nyt tiedän, että kaikki ihmissuhteet ovat vastavuoroisia. Omat tarpeet täytyy osata sanoittaa, kukaan ei voi arvata mitä tarvitset.

Kun ei ole riitaa, ei ole ongelmaa - vai onko?

Pahinta tuossa kaikessa kuitenkin oli se, ettei mitään varsinaisesti tapahtunut. En voi sanoa riidelleeni kenenkään kanssa. En voi syyttää ketään kaltoinkohtelustakaan, kun en ole alunpitäenkään vaatinut mitään.

Enimmäkseen etsin syitä itsestäni. Oliko elämäni tylsää? Olinko sanonut joskus jotain väärää, huomaamattani? Olinko ollut liian hiljainen? Järjellä ajateltuna tiedän ettei maailma todennäköisesti pyöri minun ympärilläni ja tuskin olen edes käynyt ystäväni ajatuksissa niin paljon, että voisin syyttää itseäni hiljaisuudesta.

Silti välillä mietin, että miksi ystävyys loppui? Miksi kukaan ei sano ääneen, että nyt tämä on tässä? Entä mitä jos, se ei ole loppunut heidän puolellaan? Mitä jos, vain minä olen lopettanut?

Arvostetaanko ystävyyssuhteita liian vähän?

Kun ystävyyssuhde päättyy, sitä ei julkisteta maailmalle, kuten parisuhteen päättymistä. Harvoin asiaa edes käsitellään, mikä tuntuu minusta oudolle, sillä ystävyyssuhde on voinut olla jopa pidempi ihmissuhde kuin olemassa oleva parisuhde.

Ystävä on voinut olla rinnalla elämän synkimmissä kipukohdissa, mutta myös suurimmissa juhlissa. Silti ystävyyden menetystä ei arvoteta yhtä korkealle, kuin kumppanin menettämistä. Voi olla, että ystävyyssuhteen menetykseen liittyy häpeää, ei osata käsitellä syntyviä tunteita.

Miksi ystävyyssuhteet eivät ole yhtä näkyviä kuin rakkaussuhteet? Miksei me itketä ystävyyksien menetyksiä yhtä paljon kuin parisuhteiden?

Luulen, että itse puhun tästä nyt ensimmäistä kertaa elämässäni. Pohdin ääneen riittämättömyyttä, erottelen tunteita, tunnistan niitä. Suhtaudun tähän kokemukseen kuin tutkimustyöhön ja löysinkin hyviä artikkeleita verkosta.

Yksi niistä on psykologi Ilona Rauhalan näkemys ystävyyden kulminaatiopisteestä. Minulle se toi tähän aikaan lohtua, ehkä jopa hyväksyntää. Kaikissa ihmisuhteissa on taukoja, joissakin ne ovat elämäntilanteesta riippuen pidempiä kuin toisissa. On minun omissa käsissäni päättää, olenko vielä avoin kadonneelle suhteelle vai suljenko sen oven muiden avautuvien ovien tieltä.

Mykkäkoulu - tarinoita hiljaisuudesta podcast - kuuntelisitko?

Mutta ehkä juuri siksi ajatuksissani syntyi Mykkäkoulu. Että edes jossain nämä tarinat saisivat tulla näkyviksi – ne hiljaiset, epämääräiset, ilman loppupistettä jääneet. Koska hiljaisuus ei ole aina rauhaa. Joskus se on haava, joka ei koskaan ehtinyt edes vuotaa. Jos aihe resonoi, niin mulle voi laittaa viestiä.

Leave a comment

Muutama kuukausi sitten sain töistä huolestuttavia uutisia. En voinut puhua niistä silloin, mutta nyt ajattelin jakaa muutaman ajatuksen.

Alku keväästä työpaikallani alkoivat muutosneuvottelut. Epävarmuus tulevaisuudesta tuntui musertavana painona rinnassa eikä siitä oikein voinut avautua instatilillä, kuten teen monen muun asian kanssa. Niinpä siitä tuli iso musta möykky, jonka aiheuttamasta huolesta en osannut oikein edes kertoa ystävilleni.

Töissä sain jakaa huoleni muiden kanssa, mutta vakuuttelut osaamisesta ja hyvistä suorituksista eivät lohduttaneet. Muutosneuvotteluissa ei ole kyse niistä, vaan yksinkertaisesti tarpeesta vähentää ihmisiä, koska tulot ja menot eivät kohtaa.

Tieto vakituisen tulon lähteen kuivumisesta aiheutti lievää paniikkia. Koitin laskea miten pärjäisin ansiosidonnaisella, mutta ei se tällaista yksin asuvaa keskiluokkaista paljon lämmittänyt. Koko raha menee käytännössä asuntoon. Ainoa vaihtoehto taloudelliseen selviytymiseen on pakkomyynti ja mahdollisimman halvan vuokra-asunnon löytyminen, mielellään heti.

Uudet rutiinit loivat tunteen tilanteen hallinnasta

Kun maailma ympärillä muuttuu levottomaksi, on tärkeää tasapainottaa itseään. En voi sanoa et löysin oman tieni heti. Siinä meni muutama viikko, että kaikki pienet asiat loksahtivat paikalleen.

Ensimmäinen merkittävä muutos oli kuitenkin jo aistittavissa yhtenä sunnuntaina, kun istuimme poikani kanssa saunan lauteilla ja juttelimme taikajuomista. Ehdotin, että heittäisimme taikajuomaa kiukaalle ja toivoisimme jotain kivaa uuteen viikkoon. Seuraava maanantai tuntui heti kevyemmältä kantaa.

Aloitin budjetoinnin instagramin innoittamana. Olin jo pitkään seurannut instassa tiliä @seteleistatehtyturvaverkko ja aloin pitää tarkkaa kirjaa menoistani. Ryhdyin tavoittelemaan mahdollisimman montaa “älä osta päivää” kalenteristani ja pidin ruokakaapit tyhjinä ostaen elintarvikkeitakin vain tarpeeseen.

Siskoni sai minut puhuttua huhtikuun alusta elämäntapamuutoshaasteeseen, jonka reputin huolella. En osaa muuttaa ruokavaliotani eikä minusta koskaan tule lihaskuntoharjoittelijaa, mutta ryhdyin tekemään 5-10 kilometrin mittaisia lenkkejä ja pyöräilin töihin aina, kun keli antoi myöden.

Istutin siemeniä. Keräilin niitä tomaateista, paprikoista, avokadosta ja appelsiineista. Kukkasiemenet tilasin netistä, koska niitäkin oli pakko saada. Kasvun seuraaminen taisi olla mulle tapa luottaa tulevaan. Luonto jatkaisi eloaan joka tapauksessa, olin minä töissä tai en.

Mikään näistä asioista ei tietenkään suojaa ketään irtisanomiselta, mutta ne tarjosivat siinä hetkessä hallinnan tunnetta. Tietoa, että minulla oli valta, oli se kuinka pientä tahansa.

Mitä tapahtuu, kun ei jaksa olla se joka soittaa?

Viime vuosina ympärilläni on ollut enemmän ja vähemmän ihmisiä, jotka ovat uupuneita. Olen itsekin ollut sellainen yli kymmenen vuotta sitten ja kävin läpi raskaan burnoutin. Tunnistan itsessäni ne hetket, kun kaipaan kuuntelevaa korvaa tai minun täytyy saada olla hiljaa omissa ajatuksissani.

Tällä kertaa halusin olla siis rehellinen itselleni ja rehellinen muille, niinpä lopetin kuulumisten kyselyn, kun riittävän monta kertaa puheluuni ei vastattu tai oli niin kiire ettei ehtinyt tavata. Ei tällaiseen riitä kenelläkään energia tai järki, kun mieli on täynnä huolta. Niinpä lopetin soittamisen ja poistin ison osan ystävistäni suosikkilistalta, jotta en näkisi aina puhelimen avatessani, että miten kauan edellisestä puhelusta oli kulunut.

Aluksi tuntui tosi oudolta. Olin pitkään pitänyt tiettyjä päiviä 'soittopäivinä', jolloin kävin läpi sukulaisia ja ystäviä kysellen kuulumisia. Yleensä puhelimestani lähti maratoonisoittoa keskiviikon sellotunnin tai sunnuntaikävelyn aikaan, mutta nyt lähdinkin metsään Hemulin kanssa, ilman puhelinta.

Vastaus: Mitään ei tapahtunut. Puhelimeni on edelleen suurimman osan vuorokaudesta hiljaa ja yksikään poistamistani ihmisistä ei ole noussut takaisin suosikkien listalle, niihin numeroihin, jotka saavat herättää minut myös yöllä.

Keväästä kesään, kirjoista kirjoittamiseen

Vaikka kevät oli täynnä huolta ja epävarmuutta, kesä näyttää valoisammalta. Muutosneuvottelut eivät johtaneet irtisanomiseen, ja se on tuonut uskoa tulevaan. Kirjakodissa ei ole enää hiljaista – ja tästä eteenpäin täällä tullaan varmasti istumaan enemmän kahvilla, pohtimaan elämää, puutarhanhoitoa ja kaikkea siltä väliltä.

Luovuus on palannut, ja toivon, että lukemisesta siirrytään pian myös kirjoittamiseen.