Kyttäämisestä kommentointiin on lyhyt matka
Miksi meillä on niin suuri tarve tarkkailla ja kommentoida toisten ihmisten elämää. Pohdintaa kyttäämisestä, huolipuheesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun toisen valinnat osuvat omaan keskeneräisyyteen.
Olen viime aikoina jäänyt miettimään, miksi meillä on niin valtava tarve tarkkailla muiden ihmisten tekemisiä ja vielä suurempi tarve kommentoida niitä. Miksi jonkun toisen tapa elää, kulkea, olla tai valita herättää meissä niin voimakkaan reaktion, että se nostaa jopa viretilaa.
Rattiraivo on ehkä ääriesimerkki tästä ilmiöstä. Ihminen, joka huutaa ja raivoaa toisen ajotavasta, ei selvästi yritä ratkaista liikennetilannetta, vaan purkaa jotain aivan muuta. Silti se tuntuu monelle yllättävän palkitsevalta.
Huolipuheen naamio ja tarve tietää paremmin
Olen pitkään ajatellut, että muiden tekemisten kyttääminen on lähinnä vanhemman sukupolven tapa suhtautua maailmaan, mutta joudun kerta toisensa jälkeen toteamaan olleeni väärässä.
Halumme arvostella, ohjata ja muokata toisia ei katso ikää. En keksi tälle arvostelulle muuta selitystä kuin kontrollin tarve tai kateus, tai molemmat. Se, että joku elää eri tavalla, herättää meissä jotain sellaista, mitä emme kestä.
Psykologiassa puhutaan sosiaalisesta vertailusta. Ihmiselle on luontaista peilata itseään toisiin ja arvioida omaa paikkaansa suhteessa muihin. Se on auttanut meitä selviytymään yhteisöissä, mutta somessa tämä mekanismi käy ylikierroksilla.
Näemme jatkuvasti muiden valintoja, tapoja ja elämää, usein irrotettuna kontekstista. Kun oma arki tuntuu raskaalta tai keskeneräiseltä, toisen huolettomalta näyttävä tekeminen voi tuntua provokaatiolta. Ja silloin kritiikki on helpompi tie kuin myötätunto.
Usein tämä kritiikki puetaan huolipuheen muotoon. Ollaan huolissaan milloin turvallisuudesta, taiteen kokemisesta/tekemisestä tai toisen ihmisen terveydestä. Ilmiö korostuu kehoihin liittyvässä kommentoinnissa, erityisesti naisten kohdalla.
Näennäisesti ollaan huolissaan, mutta pinnan alla on usein kaunaa, turhautumista tai tarve nostaa itseään ylemmäs. Jos joku uskaltaa olla näkyvä somessa, jonkun on päästävä sanomaan, että se tehdään väärin. Jos joku on tyytyväinen kehoonsa, jonkun on muistutettava riskeistä ja normeista. Mikään ei tunnu riittävän, ikinä.
Pienet huomautukset, suuret valtasuhteet
Minunkin tekemisiini on puututtu lukemattomia kertoja. On kerrottu, miten vaarallisia sähköpotkulaudat ovat ja ihmetelty miksi mun ikäinen nainen kulkee sellaisella töihin. Usein puuttuja on minua vanhempi mies.
Yksi mieleenpainuvimmista kohtaamisista tapahtui kirjastossa, kun eräs herrasmies ihmetteli lukemaani höpsöä romantiikkaa. Teki mieli kysyä, onko ajatus miehestä, joka rakastaa naista, todella niin absurdi, että sille täytyy nauraa.
Valitettavan usein me, jotka suhtaudumme asioihin pehmeämmin, väistämme näitä raivoajia ja päivittelijöitä. Annamme heille tilaa, jotta pääsemme itse tilanteesta pois. Samalla kuitenkin hiljaisesti hyväksymme käytöksen. Olen monta kertaa ollut vastaamassa tiukasti, mutta jättänyt sen väliin. En tiedä pitäisikö asioista tehdä numero vai onko parempi vain antaa olla. Usein päädyn jälkimmäiseen, vaikka se ei aina tunnu oikeudenmukaiselta.
Ehkä kyse ei ole muista ihmisistä lainkaan
Ironista kyllä, en edes tiedä miksi kirjoitan tätä, koska sorrun tässä itse samaan päivittelyyn, josta marmatan. Ehkä siksi, että haluaisin uskoa parempaan tapaan olla. Siihen, että antaisimme ihmisten elää, kulkea museossa, ulkoiluttaa koiria ja lukea kirjoja omalla tavallaan. Että emme tarvitsisi jatkuvaa oikeassa olemisen tunnetta vahvistaaksemme omaa arvoamme. Ei ole minulta pois, vaikka joku valittaisi siitäkin, että käymme kaupassa väärin.
Sosiaalinen media ei vain tuo näitä ajatuksia esiin, vaan myös vahvistaa niitä. Tutkimuksissa on havaittu, että negatiiviset tunteet, kuten viha ja paheksunta, leviävät somessa nopeammin kuin neutraalit tai myönteiset tunteet. Ne aktivoivat meitä enemmän.
Lisäksi verkossa toimimista leimaa ilmiö, jota kutsutaan disinhibitioksi. Sanomme ja teemme ruudun takaa asioita, joita emme kasvokkain sanoisi. Empatia kapenee ja ihminen typistyy mielipiteeksi.
Lopulta kyse ei ole siitä, miksi muut tekevät asioita väärin, vaan siitä, miksi me tarvitsemme niin kipeästi sen tunteen, että olemme itse oikeassa.